Tummelivarvas

Olen tässä muutamina viikkoina tai ehkä jo kuukausina kyttäillyt Aatun anturoita. Ne ovat karheat, halkeilevat ja muutenkin vallan kamalan näköiset. Paitsi osa varpaista on ehkä ihan normaalin näköisiä ja vielä ihan sileitäkin. Pienen Googlettelun jälkeen löysin joltakin Colliefoorumilta juttua halkeilevista anturoista ja niitä suositeltiin rasvaamaan. Joku mainitsi Tummelin ja äiti tunnisti ko. rasvan heti. Suunnilleen juoksin koluamaan joka kaupan läpi ja Hong Kongista sitä onneksi löytyikin. (...kaveri löysi.) Nyt olen pari päivää rasvaillut ainakin kolmesti päivässä ja sisälle tullessa kuivatellut tassut huolella, vielä ei ole mitään merkittäviä tuloksia. Viimeksi tänään kauhistelin etutassun jossain anturassa jäätävän kokoista halkeamaa ja oli pakko laittaa siihen vähän enemmän rasvaa..

Tummelia. Kuva Googlesta, ©täältä, kiitos sinne.

Samalla reissulla, kun ostin Tummelia, ostimme myös uuden säkin Jahti&Vahtia, tällä kertaa Kana-riisiä. Energia -säkki kesti about kaksi kuukautta, tämä saa luvan kestää saman verran. Ehkä Aatu tykkää tästä ruuasta enemmän..? Ainakin syö sitä paremmalla halulla, kuin tuota Energiaa... Nojaa, katsotaan nyt. (:

Ilma on ollut aivan.. huono, eikä minkään näköisiä kuvia ole saatu aikaiseksi, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ilmottauduin Kennelliiton valokuvauskilpailuun yhdellä kuvalla joka on täälläkin ilmeisesti ollut kertaalleen. Saa nähdä, ei mikään loistava otos, mutta otos kuitenkin. Sitä paitsi, aihe oli ylivaikea, "Ihmisen paras ystävä".... Kaverilta saan thank god kyydin Helsingin messukeskukseen Pohjoismaiden Voittajaan, jees! Ja ensi viikonloppuna Turun November showhun toisen kaverin kyydillä. Varjelen vaivalla säästämääni kymppiä, vielä pitäisi jostain repiä toinen ruokaan. Hmm. Ja vielä, näin hyvin paljon koirablogiin liittyen, sain tänään sikainfluenssarokotteen ja se oli oikeastaan aika.... jännää. Vielä ei ainakaan ole minkäänlaisia ns oireita ollut siitä, mutta saa nyt nähdä.

Mutta, ei oikeastaan muuta olekaan kerrottavana. Auf Wiedersehen, Hola jne...

Koirakavereita ja makkarajälkeä

Viikonloppublogimeininki jatkuu. Viikolla tuli muutaman kerran kyllä sellainen nyt-voisi-kirjoittaa -hetki, mutta sitten taisin unohtaa sen samantien tai en vain jaksanut aloittaa. Ja varsinkin, kun tänne tuli vähän lunta ja taisin treenaillakin jotain, mutta en nyt muista mitä. Tokojuttuja varmaan, mitäs muutakaan.

Lunta tosiaan tuli. Olisiko sitten ollut keskiviikko vai torstai-iltana, kun ikkunasta näkyi valkoista ja mun oli pakko herättää Aatu puoli kahdentoista aikaa yöllä, että heeei Aatu mennäänkös ulos. Aatu unentokkurassa tuli ja oli ulkona ihan silmät sikkuralla, eikä ollut selvästikään varma maailman menosta. Aatu nuuski rappusilla vähän, että mitäs tää nyt meinaa, mutta ..tottui? pian ja meno olikin kova. Tai no ei sillon illalla, mutta seuraavana päivänä se oli juossut pää viidentenä jalkana ja sutinut ja liukastellut, kun ei ihan meinannut päähän mahtua, että oli itseasiassa liukasta. Sillä oli äidin mukaan mennyt kurvi vähän suoraksi, liukunut poskellaan jonkun matkan ja kun siitä oli päässyt ylös, niin oli lähtenyt väärään suuntaan juoksemaan. (Äiti siis oli kutsunut sitä luokse)

Mikä ihana laatu, kiitos oma laiskuus..

 

Taidepaukku..

Eilen oltiin serkkujemme synttäreillä, Aatu menossa mukana. Heiltä löytyy lössykkä berninpaimenkoira Luka, neljä vuotias. Luka oli jäätävän iso Aatuun verrattuna, se olisi ehkä tuntunut pienemmältä, jos olisi tuijottanut kolme kuukautta vanhaa koiraamme, mutta ei, kun tuollaista.. ruipeloa. Päästimme koirat heti vapaiksi, vaikka olinkin epäillyt sitä, miten varsinkin Aatu tottelisi. En kuitenkaan olisi jaksanut ärsyttävää hihnatutustumista, eli vapaana mentiin. Aatu pysyi vapaana TOSI hienosti, vähän mä oon ylpeä siitä. Lähdimme metsälenkille, siellä kun on vähän erilainen maasto yms. kuin täällä, vähän mä haluan sinne useamminkin. Niin, joka tapauksessa, koirat tulivat perässä. Ensin selviteltiin vähän välejä ja Aatu alisti (..) Lukaa vain noin koko ajan. Ja heti kun Luka vähän olisi yrittänyt niin Aatu ärjäs takasin että ÄLÄ NYT TUU SIIHEN. Serkun kanssa oltiin vähän suu auki, että oho, näinkö se menikin. Aatu oli pomo ja Luka kulkikin Aatun perässä. :') Oltiin nimittäin arveltu, että Aatu olisi se, joka kulkisi perässä. Mutta ei, Aatu oli pomo Lukan, 3 vuotta vanhemman ja 20cm isomman koiran reviirillä. Koirien mieli on mutkikas..

                              

 Epäedustavin kuva kaksikosta, mutta tää on laadultaan ehkä paras :D

Lenkiltä palatessa Aatu sai jäädä serkkujen eteiseen, siinä olikin hyvä olla, eikä se syönyt kenenkään kenkiäkään.. Ihme kyllä, se oli siinä hyvinkin nätisti, oli vissiin vähän väsynyt lenkistä. Mitä nyt pientä vinkumista lukuun ottamatta. Pienemmät serkut totta kai oli kiinnostuneita Aatusta, eli sain toimia... näyttäjänä. ;D Aamulla annoin vaan puoliannosta nappuloita ja käväsin ostamassa nakkipaketin kaupasta. Suunnitelma toimi niinkuin pitikin; nakit kelpasi loistavasti ja OI! mikä keskittymiskyky. Ei haitannut vaikka kaikki silitti ja näpläs ja nyppi, koira istuu ryhdissä ja tuijottaa mua.

Ilma oli astetta kökömpi ainakin kuvaukseen, hienot ja tarkat kuvat siis jäivät sikseen..

Kotimatka sujui hyvin ja Aatu kotona sitten nukahti aika äkkiä..

Tänään googlasin ja kalastelin tietoa vähän makkarajäljestä. Pilkoin nakit pieniksi palasiksi ja koitin ulkoa etsiä tallaamattoman paikan. Laiton makkarat niin, että joka askeleelle yksi kantapään kohdalle. Askeleet koitin saada mahdollisimman suoraksi, loppujen lopuksi jälki teki aika ison kaaren.. "Kaadoksi" ja palkinnoksi laitoin puoli nakkia raollaan olevaan rasiaan. Aatu oli kytännyt kokoajan vintin ikkunasta, heh.. Hain Aatun samantien ja menin lyhyellä hihnalla, mikä oli ihan hyvä siihen. Vein koiran jäljen alkuun, ensin se ei tajunnut mitään vaan kun oli syönyt ensimmäisen makkaran ja toisenkin, se jäi tuijottamaan mua ja kun multa ei herunut niin se olisi halunnut lähteä lenkille.. Avitin vähän ja näytin sormella seuraavaa makkaraa, jolloin se lähti vähän matkaan jahtaamaan sitä, kunnes taas palasi vähän takaisin päin. Odotin kiltisti, että koira mahdollisesti tajuaisi jutun, ja kyllä se siitä sujuikin! Muutama pala jäi välistä, mutta meni nenä kiinni maassa ja rauhallisella tahdilla. Ei edes poikennut jäljeltä paljon. Kyllä tästä vielä jälkikoira tulee ;)

Muuten Aatu on tänään ollut vähän väsynyt (siis ellei lasketa, että tällä hetkellä se riehuu narunpätkän kanssa, sillä tavalla selällään ja naru etutassujen välissä nyppii ja jyystää sitä. Tämän jälkeen se nousee seisomaan ja 'tappaa' ravistelemalla ja heittelemällä sen lelun.) ja olen oikeastaan käynyt taas läpi kaikki sairaudet ummetuksesta munuaisvaurioon ja furunkuloosiin. Nojoo, ehkä mun on vaan pakko uskoa, että se on vaan väsynyt eilisestä ja siinä ei ole mitään vikaa...

Romaani tuli, mutta niin on vaan tapahtunutkin. ;) Mitäs piditte, olematon lukijamääräni?

Peltolenkkiä

Tästä taitaa tulla mun virallinen viikonloppublogi, kirjoitan vain viikonloppuisin, koska sillon a) saatan muistaa b) jaksaa ja viitsiä, sekä c) silloin itseasiassa ON kirjoitettavaa. Tai siis, mulla menee viikot siinä, kun käyn Aatun kanssa aamulla pihalla ja illalla sitten lenkillä. Vakaa tosiasia - mulla on koulusta tullessa NIIN vetelä olo, että melkein ihmettelen, miten ylipäätään jaksan käydä koulussa. Mutta KAI minä joskus viikollakin voisin kirjoitella, tai siis kirjoitan, kunhan vain saisin jotain kirjoitettavaa. Eikä nytkään, vaikka on sunnuntai, pyhäpäivä ja niin edelleen - mun pitäisi lukea eräs kirja huomiseksi, ja olen vasta vähän yli puoli välin. (Tarkalleen 129 sivua jäljellä, kai ne sitten jossain vaiheessa ehtii.)

Eilen me tokoiltiin vähän yms temppuilua. Seuraaminen ei ota onnistuakseen ja tulen aina siihen hakkaan-päätä-seinään -vaiheeseen siinä, niin jätin sen sitten vähään. Sen sijaan, otin kaukoja ja luoksetuloa ja ne sujuukin jo hienosti. Mulla ei oo hajua, miten nää oikeasti kuuluu opettaa, meen vaan maalaisjärjellä sinne suuntaan, missä ja miten tuntuu menevän parhaiten ja sekä tietty muistelen mitä olen joskus jostain lukenut. ;D Kaukoissa maahan menee tosi hyvin, mutta maasta istumaan vähän tökkii. Sekä vähän se istumaan meno, se hivuttautuu aina lähemmäksi ja istuu vasta sitten.. Luoksetulo on vino, se koittaa tulla sivulle, mutte sekin menee vain noin 90 astetta vinoon, jolloin se ei istu suorassa, muttei sivullakaan. Otin siis seinän vieressä, niin, ettei vasemmalla puolella ollut ollenkaan tilaa -> pakko istua suoraan. Ja se tajusi idean! Tätä täytyy reenailla sitten lisää.

Tänään me Aatun kanssa kuljettiin tossa meiän lähimetsässä vapaana, toi on niin onnettoman pieni kuitenkin, ettei siellä voi koiraa hukata. :D TOSI hienosti se tuli aina kutsusta takaisin. Tai melkein aina, lähinnä sitten kun hyviltä hajuilta ehti... Välillä Aatu tuppaa ajautumaan turhan kauas ja se tuntuukin olevan ylitsepääsemätön ongelma. Tai niin.. ei kai se sitten mikään ongelma ole, jos koira tulee kutsusta takaisin. Mutta kuitenkin, saisi kuljeskella vähän lähempänä johtajaa, mua. Olen viime aikoina mietiskellyt kuka tässä perheessä oikeastaan on se johtaja Aatun mielestä. Se on selvää, joko minä tai äiti. Iskä ja veljeni ovat molemmat sellaisia hissuttelijoita, jotka eivät oikein koiran kanssa hallitse hommaa (ei sillä, että minä hallitsisin..) siis, huomioivat, kun ei pitäisi, lässyttävät ja tekee vääriä liikkeitä. Tai sitten mä olen vaan vähän liian... jotain.

Joka tapauksessa, Aatu ei ikinä kerjää multa, tai jos kerjää, niin ei samalla tavalla kuin nyt äidiltäni. Toki Aatu tulee pitkän kuononsa kanssa joskus likikin, mutta menee kauemmas käskystä. Mä voin jättää voileivän sohvan käsinojalle, ilman, että mun täytyy sanoa Aatulle ei ota. (.. ei mikään suoranainen ihme, mutta verrattuna edesmenneeseen koiraamme niin..) Mä käyn Aatun kanssa ulkona ja iltalenkillä joka päivä, äiti käy silloin kun itse olen koulussa. Annan joka ilta ja aamu (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) ruokaa sille. Ja vielä, Aatu menee yleensä hakemaan huomiota joltain muulta kun multa, eikä se oikeastaan haasta mua sisällä leikkiin, ellen mä yllytä. Toisia se yrittää haastaa leikkiin aina välillä. Ja niin, Aatu tottelee mua namin kanssa (miinus vieraat paikat, lue Aatu -kohta) ja tosiaan tulee luokse yleensä, kun kutsun. Poikkeuksia lukuun ottamatta..

Kumpaan tässä siis oikein pitäisi päätyä? Olisi paljon loogisempaa minun mielestäni, jos se olisi äitini, koska äiti kuitenkin ON äiti, ihan vähän isompi ja kunniota herättävämpi koiran mielestä. Mutta äiti lällyttää ja palluttaa koiraa, antaa sille ilmaiseksi melkein mitä vain ja niin edelleen. Mä en melkein koskaan...? Vaikeaa.

Tänään illalla ei käyty oikeastaan ollenkaan virallisella iltalenkillä, käytiin vapaana käymässä ladolla ja takaisin, sekä leikittiin vähän pallolla jne. Oli tosi hieno ilma, ei tuullut lainkaan, ei pilviä, täysikuu, tähtitaivas... vau. Ja aikaisemmin tänään kävin ulkona kuvaamassa kuuta (..) ja Aatu oli siinä vapaana kans, ihmettelin kun koira hävis eikä kuulunut mistään mitään. Vähän huutelin, niin JOKU tuli ja kovaa.. vähän nauratti, voi pientä.

 Kuu. Eihän se ole kuin puhki palanut.

Mä löysin tänään tuosta kamerasta manuaaliasetukset ja vielä senkin, mistä säädetään valotusaikaa ja aukkoa! Ihanaa, ei enää ärsyttävää automaattia. Tuossa on vielä sellainenkin, että voi säätää itse joko valotusaikaa TAI aukkoa, toinen on sitten automaattinen.. heh.. Jospa huomenna olisi yhtä kiva tai parempi ilma kuin tänään, niin voisin vähän leikkiä.

PS. Jaarittelu. Teenkö mä sitä oikeasti liikaa?

Kohta on marraskuu

Hei, jos joku mahdollisesti on kuullut tai vaikkapa lukenut kirjan Patricia B. MacConnell: Hihnan toisessa päässä, niin mun on pakko onnitella. Siitä huolimatta, että luulin, että kertoja on mies aina kirjan puoliväliin saakka, kirja on oikein loistava. Kirja kertoo ennen kaikkea hienosti miten koirat käyttäytyvät laumassa, miten koira tulkitsee ihmisen eleet ja äänet ja kulmakarvan nytkähdykset, miten pitää tehdä, että koira tekisi niin ja näin. Kirjoittajalla (..kirjailija, mutta se kuulostaa jotenkin liian hienolta tähän) on hauska tyyli kirjoittaa ja kertoa miten hän on omilla koirillaan menetellyt. Siinä neuvotaan itse tekemään huomioita itsestään ja koirasta, ei kerrota sitä suoraan. Mm. kannattaa kirjoittaa kaikki koiran eleet, korvan, hännän ja tassun liikkeet, missä kulmassa mikäkin on, kuinka korkealla häntä on, miten koira reagoi vieraaseen ja tätä tyyliä. Sen jälkeen käskettiin kiinnittämään huomiota itseensä; kuinka puhuu koiralle, onko kasvolihakset rennot vai jäykät, ääni korkea vai matala, huitooko käsillä, mihin jalanterät osoittavat milloinkin. Ja erityisesti se, miten puhuu koiralle, olen itse huomannut, miten paljon käytän synonyymejä eri sanoista. Tule tänne, tänne, tule tule, tuu jo, tuutkos jo. Ja samoin se sanojen toistaminen, tuu tuu tuu.. !

Olen siis viime aikoina treenaillut... itseäni. Kun kutsun koiraa, sanon tänne vain kerran, (okei, olen pyrkinyt tähän alusta asti..) ja toisen kerran vasta sitten, kun näen, ettei siitä edellisestä ollut hyötyä. Tai, lähden kävelemään poispäin tyylillä tulkoot sitten kun tulee. Joskin tässä on ollut ongelma se, että kun ei koiraa kuulukaan takaisin, huomaan, että se on kymmeniä metrejä kauempana... oivoi.

Niin, SE minun piti kertoa, että tänään huomasin itseasiassa jotain hyötyä kirjasta. Aatu haukkui olemattomille möröille, taas, ja tein sen kieltämisen ihan yli-rauhallisesti. Rentoutin naamavärkkini niin, että siinä ei ollut mitään aihetta ottaa mallia. Kun Aatu vilkaisi minuun, se jäi tuijottamaan mua niin hölmistyneenä siitä rauhallisuudesta, että melkein repsahdin nauramaan. Muutaman kerran se haukahti vielä, mutta taisi sitten todeta, ettei saa multa ainakaan yllytystä siihen. Siinä se sitten luovutti ja juoksi alas vauhkona, mutta se sama hölmö ilme naamalla. Aatu 0 - Anna-Stina 1.

Vielä pitäisi mennä iltalenkille, jostain syystä ei houkuttele tuo pimeys.. Ehkä heitetään joku vähän lyhyempi lenkki, sillä nimittäin oli päivällä hauskaa juostessaan pihaa ja taloa ympäri.
Ainiin, kanit eivät tehneet yöllä toisistaan jauhelihaa. Ei ollut edes karvatuppoja missään. Onkohan ne sairaita sittenkin?

Kirjaviisas... niin varmaan.

Tää kuva on muutamia viikkoja sitten otettu aamulla. Kultsuhäntä..

 Iltalenkille siis. Onko muualla näin pimeää? Okei, on, sehän on aika selvää..

Pupupupupuja

Piru vie, kun ulkona on niiiin pimeää ihan ilman kellojen kääntämistäkin. Jos nyt jo kuudelta miettii, että "oho ompa ulkona pimeää", niin huomenna sitä mietitään jo viiden aikaan. Mikä idea siinä on? Eikö olisi paljon kivempaa ja pimeääpelkäävä ystävällistä siirtää niitä itseasiassa eteenpäin. Joku logiikka tähän peliin, mua ei innosta lähteä jo kuuden aikaan lenkille kusi sukassa, kun on niin pimeää. Ei sillä, emmä pimeää niinkään pelkää, mua lähinnä ärsyttää se pimeys. Kun ei näe mihin astuu, mistä kohtaa pitää mennä, missä menee tie, kuljenko mä suoraan, ai hitto kun auton valot häikäsee. Ja ärh, KOIRA, älä kisko auton alle. Siinä meillä fiksu bortsusekoitus, joka niinkin osaa olla menemättä autojen alle. Niin, se osaa olla menemättä joidenkin autojen alle, mutta jotkut ovat ilmeisesti yltiöihkukiinnostavia, että niitä on pakko päästä moikkamaan.

16.10

SEN LISÄKSI, että on pimeää, on myös ärsyttävän huono ilma. En edes muista milloin aurinko olisi viimeksi päättänyt ilmoittaa itsestään. Se tarkoittaa myös sitä, etten saa Aatusta tai oikeastaan mistään hyviä kuvia eikä tee mieli kuvatakaan. Ja sen seurauksena blogi on täynnä jo Petsiessä nähtyjä kuvia. Toisaalta, niin siinä joka tapauksessa käy. Koitin saada pointiksi siis sen, että blogi on täynnä vanhoja kuvia, ei tänään otettuja kuvia. Ymmärrättehän.

Aatulla on ollut ehkä vähän tylsä viikonloppu. Aamulla (vähän vaille yhdeksän) se vinkui mielettömän paljon ja ärsyttäväsi korvani juuressa aamupissalle, ei siis sinänsä mitään uutta, mutta kuitenkin se ärsytti aika paljon. Varsinkin, kun oma sänky oli pehmeä ja lämmin ja mukava... Sai se mut ylös kymmenen minuutin jälkeen - ja ties kuinka kauan se oli sitä ennen pitänyt ääntä. Nojaa.. ulkona, mikä yllätys, TOSI äärettömän masentava ilma, ei paistanut, ei satanutkaan, eikä ollut edes kaunista kuuraa missään. En muistaakseni jaksanut mennä rappusilta kovinkaan kauas - lähinnä teki mieli takaisin omaan sänkyyn nukkumaan. Loppujen lopuksi heräsin yhdeltätoista. Ja niin... en tiedä, miksi kerroin tämän oikein-kiinnostavan-aamun, varsinkaan kun siinä ei ollut mitään normaalista poikkeavaa.

Päivällä se ei vinkunut paljoakaan, yleensä se vinkuu, koska sillä on tylsää. Tänään ei, vaikka olin yhtä laiska kuin ennenkin. Hiukan treenailin lihapullilla seuraamista ja perusasentoa, tulin siihen tulokseen, etten mä vaan osaa. Seuraaminen menee päin kettua - heti kun sanon seuraa niin sen katse sinkoaa mun käteeni eikä suinkaan pysy minussa. Tai siis - pysyy se minussa, mutta väärässä kohtaa. Sen lisäksi, se vääntää pahasti vinoon ja kävelee kuin rapu. Eh.. Ehkä mun pitää palata taaksepäin, ja mennä vain yksi askel kerrallaan. Tiedättehän yksi askel -> palkka, yksi askel -> palkka. Ja siitä vähitellen päästä ehkä jopa kahteen askeleeseen. Pitää miettiä. Tai sitten, koitan jotain muuta. Niin, mitä muuta..

Ja niin, tästä blogista ei vielä käy ilmi, että minulla itseasiassa on kanejakin. Kaksi kappaletta. On Primanka "Nella" sekä ihan vaan Wini, joka niinkin kunniallisesti on palliton risteytys. Nella on tottakai puhdas kääpiöluppa. Kanien häkki sijaitsee sopivasti eteisessä, että suoraan saa heitetyksi matot ja vessat yms ulos. Eteisessä itsessään on loistava paikka juoksutella kaneja - joskin se on jäänyt vähän viime aikoina, mutta alhaaltahan noustaan aina ylös. Tänään siivoilin häkkejä siis, ja molemmat kanit juoksivat yhtä aikaa vapaana, eikä ne tapellut tai alistellut toisiaan oikeastaan yhtään. Mulla naksahti, siis melkein kuulin, kun se naksahdus likin paha rusahdus. Koska se häkki on kätevästi itsetehty ja kaksikerroksinen ja kerrosten välissä on tietysti kolo. Tein sen siihen vartavasten sellaista ramppia varten ja tänään, vihdoinkin, sain sen laitetuksi siihen. Ramppi on ehkä vähän liian jyrkkä tms. mutta ei ne vielä ole teloneet itseään. Eikä varmaan teloakaan. Nojaa, joka tapauksessa, ne tulivat keskenään toimeen! Olen sitä hartaasti yrittänyt viimeiset puoli vuotta, eikä se ole onnistunut. Paitsi nyt... En tiedä, minusta ne ei ole kertaakaan alistanut toisiaan ja Winikin näytti oikeastaan iloiselta, eikä ahdistuneelta. Joskus se nimittäin näyttää ihan ahdistetulta kanilta, kun se on Nellan kanssa. Uskokaa pois, kaneilla on ilmeet.

Nella. Tämä on itseasiassa ensimmäisiä kuvia tolla lainakameralla. Täytyy kuvata kaneja enemmänkin joskus..

Tuli vähän hidas hetki yhdessä vaiheessa, kun kävin alhaalla kyttäämässä kaneja. Kanit siis juoksivat eteisessä ja mä kävin pikavisiitillä tietokoneella. No, siinä alas tullessa kävi kivasti ilmi, että eteisen ovi oli auki! Nellaa ei tietenkään näkynyt missään. Okei, olen iloinen, että vain Nella, mutta ihmettelen suuresti miksei Wini ollut karannut. Yleensä Wini on itse pääpahis ja on ensimmäinen pahanteossa. Meidän kultapoju.. ;D Mutta niin, Nella oli siis karannut. Hälytin äidin paikalle etsimään ja thanks god se sen löysi, se oli yhden auton alla niin kuin arvelinkin. Se oli MELKO helppo saada kiinni, ellei oteta huomioon sitä, että jouduin ryömimään kuistimme alla.. No, pääasia oli se, että Nella löytyi ja helposti löytyikin.

Tänään ei oikeastaan muuta jännä tapahtunutkaan. Paitsi, minun mielestä tässä päivässä ei edes ollut näin paljon jännittävää. Se kertoo ilmiselvästi sen, että mä jaarittelen liikaa! :D Ja ainiin, tää Blogspot on kätevä.

Mitä pidit, oliko liian pitkä, pitikö käydä kahvitauolla lukiessa? :)

Hei! Minä olen se ja se, sieltä ja sieltä...

Jei, mites tämä kuuluukaan aloittaa. On mulla toki muutama blogi ennenkin ollut, mutta niistä on vähän aikaa.. Eli heeeei vaan, tässä taitaapi kulua ensimmäinen merkintä, kun vihdoin jaksoin tehdä jotain asian hyväksi. Lisäilin tuohon sivuun noita laatikoita, eikö olekin hienoja? ;D No ei. Olisin halunnut joka jutun erikseen laatikoihin, mutta menee se noinkin. Ulkoasua surkea valmispohja, mutta ehkä sillä pärjätään nyt siihen saakka, että voisin itse väkertää jotain. En saanut tuota koko systeemin taustaväriä muutetuksi, se on ärsyttävän harmaa nyt. Olisin halunnut kokonaan ruskean sävyiseksi, syksyiseksi, mutta meneehän tämä näinkin.

Mitäs sitten Aatuiluun kuuluu. Olen koko viikon ollut kauhean laiska, en ole kauheasti touhuillut mitään koiran kanssa, mitä nyt jotain pientä. Syysloma tuli, oli ja meni, ja silloin iskä sai puiduksi. Eli, ollaan juostu pelloilla vapaana. Aatu ei mitään hirveästi juoksentele yksin, toki se juoksee jos sitä innostaa ja kiehnää ja riehuu itse. Toinen koira olisi kova sana. Tänään meni ensimmäisen kerran koko vapaana pito (viikon-kaksi) aikana tuosta läheiseltä tieltä auto, eli siis aika läheltä meitä, ehkä noin...100-200 metrin päästä, en tiedä. Aatu tottakai huomasi sen, nosti päänsä mitä-ikinä-tekikään ja tarkkaili sitä puoliluppakorvakin pystyssä. Sanoin ei ja se kääntyi ja lähti takaisin minkä lie -hommansa pariin. Huokaisin helpotuksesta, puolikas askel johonkin suuntaan. Se ei lähtenyt auton perään, vaikka yhtä hyvin olisi voinut ampaista sen perään kuin nato-ohjus. Viuh.

Kuva joskus lokakuun alusta, ei tänään.

Tänään koettiin myös hektisiä hetkiä, kun kadotin lainakamerani vastavalosuoja. Ihan normaalisti menimme pellolle juoksentelemaan ja tekemään peruslenkki navetan ympäri. (Okei, näistä sijainneista on paha selittää, ei niitä kuitenkaan ymmärrä kuin ne, jotka ovat käyneet meillä.) Mulla oli kameraa kaulassa, kun siellä oli ikkunasta kerrankin pilkahtanut vähän valoa. Ei siellä kyllä tietenkään enää silloin paistanut. Kuitenkin, sääsin Aatulle mun hienon huivin kaulaan ja kuvailin sitä tietty (... Heh. en mä yleensä koiran pukemista harrastele..) samalla kun kiertelin. Pihalla vielä potkin palloa yms ja kokoajan katoin, että se suoja on siinä. Sisälle tullessani, jonkun verran sen jälkeen huomasin et ei hitto, missä mun vastavalosuoja on... Iskä huikkas et Aatu löytää sen helposti.. No varmana löytäis jos olis opetettu, mutta kun ei ole. ONNEKSI se löytyi pellolta loppujen lopuksi. Äiti löysi. Tuli jo pieni paniikki ja mietin mitä kummitädille olisi voinut sanoa. "Oho, hukkasin sen ja sen ja ainiin, tää meni rikki.."

Iltalenkki oli ihan normaali juttu. Siellä oli pimeää, että tuli mulle vähän aapuuva -olo... Lähinnä siellä ärsytti autojen valot, jotka häikäisi. Ja ne autot menivät siis tuolla isolla tiellä, josta siis menee autoja vain noin koko ajan. Matkaa sinne on meiltä likimain yksi kilometri... Vähän ollaan menty lyhyitä lenkkejä viime aikoina, mutta aina se osaa sammua iltaruuan jälkeen kuin tatti. Meidän vaava.

Tältä päivältä, eikö ole hieno huivi meidän homppepojalla ;)

Tämäkin kuva joskus aikaisemmin otettu

Hei, tulipa tekstiä paljon. Kertokaa, JOS luit, mitä pidit? Lukisitko lisää? :) Ja veikkaatko, että jaksan kirjoittaa tänne useastikin?