Tummelivarvas

Olen tässä muutamina viikkoina tai ehkä jo kuukausina kyttäillyt Aatun anturoita. Ne ovat karheat, halkeilevat ja muutenkin vallan kamalan näköiset. Paitsi osa varpaista on ehkä ihan normaalin näköisiä ja vielä ihan sileitäkin. Pienen Googlettelun jälkeen löysin joltakin Colliefoorumilta juttua halkeilevista anturoista ja niitä suositeltiin rasvaamaan. Joku mainitsi Tummelin ja äiti tunnisti ko. rasvan heti. Suunnilleen juoksin koluamaan joka kaupan läpi ja Hong Kongista sitä onneksi löytyikin. (...kaveri löysi.) Nyt olen pari päivää rasvaillut ainakin kolmesti päivässä ja sisälle tullessa kuivatellut tassut huolella, vielä ei ole mitään merkittäviä tuloksia. Viimeksi tänään kauhistelin etutassun jossain anturassa jäätävän kokoista halkeamaa ja oli pakko laittaa siihen vähän enemmän rasvaa..

Tummelia. Kuva Googlesta, ©täältä, kiitos sinne.

Samalla reissulla, kun ostin Tummelia, ostimme myös uuden säkin Jahti&Vahtia, tällä kertaa Kana-riisiä. Energia -säkki kesti about kaksi kuukautta, tämä saa luvan kestää saman verran. Ehkä Aatu tykkää tästä ruuasta enemmän..? Ainakin syö sitä paremmalla halulla, kuin tuota Energiaa... Nojaa, katsotaan nyt. (:

Ilma on ollut aivan.. huono, eikä minkään näköisiä kuvia ole saatu aikaiseksi, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ilmottauduin Kennelliiton valokuvauskilpailuun yhdellä kuvalla joka on täälläkin ilmeisesti ollut kertaalleen. Saa nähdä, ei mikään loistava otos, mutta otos kuitenkin. Sitä paitsi, aihe oli ylivaikea, "Ihmisen paras ystävä".... Kaverilta saan thank god kyydin Helsingin messukeskukseen Pohjoismaiden Voittajaan, jees! Ja ensi viikonloppuna Turun November showhun toisen kaverin kyydillä. Varjelen vaivalla säästämääni kymppiä, vielä pitäisi jostain repiä toinen ruokaan. Hmm. Ja vielä, näin hyvin paljon koirablogiin liittyen, sain tänään sikainfluenssarokotteen ja se oli oikeastaan aika.... jännää. Vielä ei ainakaan ole minkäänlaisia ns oireita ollut siitä, mutta saa nyt nähdä.

Mutta, ei oikeastaan muuta olekaan kerrottavana. Auf Wiedersehen, Hola jne...

Koirakavereita ja makkarajälkeä

Viikonloppublogimeininki jatkuu. Viikolla tuli muutaman kerran kyllä sellainen nyt-voisi-kirjoittaa -hetki, mutta sitten taisin unohtaa sen samantien tai en vain jaksanut aloittaa. Ja varsinkin, kun tänne tuli vähän lunta ja taisin treenaillakin jotain, mutta en nyt muista mitä. Tokojuttuja varmaan, mitäs muutakaan.

Lunta tosiaan tuli. Olisiko sitten ollut keskiviikko vai torstai-iltana, kun ikkunasta näkyi valkoista ja mun oli pakko herättää Aatu puoli kahdentoista aikaa yöllä, että heeei Aatu mennäänkös ulos. Aatu unentokkurassa tuli ja oli ulkona ihan silmät sikkuralla, eikä ollut selvästikään varma maailman menosta. Aatu nuuski rappusilla vähän, että mitäs tää nyt meinaa, mutta ..tottui? pian ja meno olikin kova. Tai no ei sillon illalla, mutta seuraavana päivänä se oli juossut pää viidentenä jalkana ja sutinut ja liukastellut, kun ei ihan meinannut päähän mahtua, että oli itseasiassa liukasta. Sillä oli äidin mukaan mennyt kurvi vähän suoraksi, liukunut poskellaan jonkun matkan ja kun siitä oli päässyt ylös, niin oli lähtenyt väärään suuntaan juoksemaan. (Äiti siis oli kutsunut sitä luokse)

Mikä ihana laatu, kiitos oma laiskuus..

 

Taidepaukku..

Eilen oltiin serkkujemme synttäreillä, Aatu menossa mukana. Heiltä löytyy lössykkä berninpaimenkoira Luka, neljä vuotias. Luka oli jäätävän iso Aatuun verrattuna, se olisi ehkä tuntunut pienemmältä, jos olisi tuijottanut kolme kuukautta vanhaa koiraamme, mutta ei, kun tuollaista.. ruipeloa. Päästimme koirat heti vapaiksi, vaikka olinkin epäillyt sitä, miten varsinkin Aatu tottelisi. En kuitenkaan olisi jaksanut ärsyttävää hihnatutustumista, eli vapaana mentiin. Aatu pysyi vapaana TOSI hienosti, vähän mä oon ylpeä siitä. Lähdimme metsälenkille, siellä kun on vähän erilainen maasto yms. kuin täällä, vähän mä haluan sinne useamminkin. Niin, joka tapauksessa, koirat tulivat perässä. Ensin selviteltiin vähän välejä ja Aatu alisti (..) Lukaa vain noin koko ajan. Ja heti kun Luka vähän olisi yrittänyt niin Aatu ärjäs takasin että ÄLÄ NYT TUU SIIHEN. Serkun kanssa oltiin vähän suu auki, että oho, näinkö se menikin. Aatu oli pomo ja Luka kulkikin Aatun perässä. :') Oltiin nimittäin arveltu, että Aatu olisi se, joka kulkisi perässä. Mutta ei, Aatu oli pomo Lukan, 3 vuotta vanhemman ja 20cm isomman koiran reviirillä. Koirien mieli on mutkikas..

                              

 Epäedustavin kuva kaksikosta, mutta tää on laadultaan ehkä paras :D

Lenkiltä palatessa Aatu sai jäädä serkkujen eteiseen, siinä olikin hyvä olla, eikä se syönyt kenenkään kenkiäkään.. Ihme kyllä, se oli siinä hyvinkin nätisti, oli vissiin vähän väsynyt lenkistä. Mitä nyt pientä vinkumista lukuun ottamatta. Pienemmät serkut totta kai oli kiinnostuneita Aatusta, eli sain toimia... näyttäjänä. ;D Aamulla annoin vaan puoliannosta nappuloita ja käväsin ostamassa nakkipaketin kaupasta. Suunnitelma toimi niinkuin pitikin; nakit kelpasi loistavasti ja OI! mikä keskittymiskyky. Ei haitannut vaikka kaikki silitti ja näpläs ja nyppi, koira istuu ryhdissä ja tuijottaa mua.

Ilma oli astetta kökömpi ainakin kuvaukseen, hienot ja tarkat kuvat siis jäivät sikseen..

Kotimatka sujui hyvin ja Aatu kotona sitten nukahti aika äkkiä..

Tänään googlasin ja kalastelin tietoa vähän makkarajäljestä. Pilkoin nakit pieniksi palasiksi ja koitin ulkoa etsiä tallaamattoman paikan. Laiton makkarat niin, että joka askeleelle yksi kantapään kohdalle. Askeleet koitin saada mahdollisimman suoraksi, loppujen lopuksi jälki teki aika ison kaaren.. "Kaadoksi" ja palkinnoksi laitoin puoli nakkia raollaan olevaan rasiaan. Aatu oli kytännyt kokoajan vintin ikkunasta, heh.. Hain Aatun samantien ja menin lyhyellä hihnalla, mikä oli ihan hyvä siihen. Vein koiran jäljen alkuun, ensin se ei tajunnut mitään vaan kun oli syönyt ensimmäisen makkaran ja toisenkin, se jäi tuijottamaan mua ja kun multa ei herunut niin se olisi halunnut lähteä lenkille.. Avitin vähän ja näytin sormella seuraavaa makkaraa, jolloin se lähti vähän matkaan jahtaamaan sitä, kunnes taas palasi vähän takaisin päin. Odotin kiltisti, että koira mahdollisesti tajuaisi jutun, ja kyllä se siitä sujuikin! Muutama pala jäi välistä, mutta meni nenä kiinni maassa ja rauhallisella tahdilla. Ei edes poikennut jäljeltä paljon. Kyllä tästä vielä jälkikoira tulee ;)

Muuten Aatu on tänään ollut vähän väsynyt (siis ellei lasketa, että tällä hetkellä se riehuu narunpätkän kanssa, sillä tavalla selällään ja naru etutassujen välissä nyppii ja jyystää sitä. Tämän jälkeen se nousee seisomaan ja 'tappaa' ravistelemalla ja heittelemällä sen lelun.) ja olen oikeastaan käynyt taas läpi kaikki sairaudet ummetuksesta munuaisvaurioon ja furunkuloosiin. Nojoo, ehkä mun on vaan pakko uskoa, että se on vaan väsynyt eilisestä ja siinä ei ole mitään vikaa...

Romaani tuli, mutta niin on vaan tapahtunutkin. ;) Mitäs piditte, olematon lukijamääräni?

Peltolenkkiä

Tästä taitaa tulla mun virallinen viikonloppublogi, kirjoitan vain viikonloppuisin, koska sillon a) saatan muistaa b) jaksaa ja viitsiä, sekä c) silloin itseasiassa ON kirjoitettavaa. Tai siis, mulla menee viikot siinä, kun käyn Aatun kanssa aamulla pihalla ja illalla sitten lenkillä. Vakaa tosiasia - mulla on koulusta tullessa NIIN vetelä olo, että melkein ihmettelen, miten ylipäätään jaksan käydä koulussa. Mutta KAI minä joskus viikollakin voisin kirjoitella, tai siis kirjoitan, kunhan vain saisin jotain kirjoitettavaa. Eikä nytkään, vaikka on sunnuntai, pyhäpäivä ja niin edelleen - mun pitäisi lukea eräs kirja huomiseksi, ja olen vasta vähän yli puoli välin. (Tarkalleen 129 sivua jäljellä, kai ne sitten jossain vaiheessa ehtii.)

Eilen me tokoiltiin vähän yms temppuilua. Seuraaminen ei ota onnistuakseen ja tulen aina siihen hakkaan-päätä-seinään -vaiheeseen siinä, niin jätin sen sitten vähään. Sen sijaan, otin kaukoja ja luoksetuloa ja ne sujuukin jo hienosti. Mulla ei oo hajua, miten nää oikeasti kuuluu opettaa, meen vaan maalaisjärjellä sinne suuntaan, missä ja miten tuntuu menevän parhaiten ja sekä tietty muistelen mitä olen joskus jostain lukenut. ;D Kaukoissa maahan menee tosi hyvin, mutta maasta istumaan vähän tökkii. Sekä vähän se istumaan meno, se hivuttautuu aina lähemmäksi ja istuu vasta sitten.. Luoksetulo on vino, se koittaa tulla sivulle, mutte sekin menee vain noin 90 astetta vinoon, jolloin se ei istu suorassa, muttei sivullakaan. Otin siis seinän vieressä, niin, ettei vasemmalla puolella ollut ollenkaan tilaa -> pakko istua suoraan. Ja se tajusi idean! Tätä täytyy reenailla sitten lisää.

Tänään me Aatun kanssa kuljettiin tossa meiän lähimetsässä vapaana, toi on niin onnettoman pieni kuitenkin, ettei siellä voi koiraa hukata. :D TOSI hienosti se tuli aina kutsusta takaisin. Tai melkein aina, lähinnä sitten kun hyviltä hajuilta ehti... Välillä Aatu tuppaa ajautumaan turhan kauas ja se tuntuukin olevan ylitsepääsemätön ongelma. Tai niin.. ei kai se sitten mikään ongelma ole, jos koira tulee kutsusta takaisin. Mutta kuitenkin, saisi kuljeskella vähän lähempänä johtajaa, mua. Olen viime aikoina mietiskellyt kuka tässä perheessä oikeastaan on se johtaja Aatun mielestä. Se on selvää, joko minä tai äiti. Iskä ja veljeni ovat molemmat sellaisia hissuttelijoita, jotka eivät oikein koiran kanssa hallitse hommaa (ei sillä, että minä hallitsisin..) siis, huomioivat, kun ei pitäisi, lässyttävät ja tekee vääriä liikkeitä. Tai sitten mä olen vaan vähän liian... jotain.

Joka tapauksessa, Aatu ei ikinä kerjää multa, tai jos kerjää, niin ei samalla tavalla kuin nyt äidiltäni. Toki Aatu tulee pitkän kuononsa kanssa joskus likikin, mutta menee kauemmas käskystä. Mä voin jättää voileivän sohvan käsinojalle, ilman, että mun täytyy sanoa Aatulle ei ota. (.. ei mikään suoranainen ihme, mutta verrattuna edesmenneeseen koiraamme niin..) Mä käyn Aatun kanssa ulkona ja iltalenkillä joka päivä, äiti käy silloin kun itse olen koulussa. Annan joka ilta ja aamu (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) ruokaa sille. Ja vielä, Aatu menee yleensä hakemaan huomiota joltain muulta kun multa, eikä se oikeastaan haasta mua sisällä leikkiin, ellen mä yllytä. Toisia se yrittää haastaa leikkiin aina välillä. Ja niin, Aatu tottelee mua namin kanssa (miinus vieraat paikat, lue Aatu -kohta) ja tosiaan tulee luokse yleensä, kun kutsun. Poikkeuksia lukuun ottamatta..

Kumpaan tässä siis oikein pitäisi päätyä? Olisi paljon loogisempaa minun mielestäni, jos se olisi äitini, koska äiti kuitenkin ON äiti, ihan vähän isompi ja kunniota herättävämpi koiran mielestä. Mutta äiti lällyttää ja palluttaa koiraa, antaa sille ilmaiseksi melkein mitä vain ja niin edelleen. Mä en melkein koskaan...? Vaikeaa.

Tänään illalla ei käyty oikeastaan ollenkaan virallisella iltalenkillä, käytiin vapaana käymässä ladolla ja takaisin, sekä leikittiin vähän pallolla jne. Oli tosi hieno ilma, ei tuullut lainkaan, ei pilviä, täysikuu, tähtitaivas... vau. Ja aikaisemmin tänään kävin ulkona kuvaamassa kuuta (..) ja Aatu oli siinä vapaana kans, ihmettelin kun koira hävis eikä kuulunut mistään mitään. Vähän huutelin, niin JOKU tuli ja kovaa.. vähän nauratti, voi pientä.

 Kuu. Eihän se ole kuin puhki palanut.

Mä löysin tänään tuosta kamerasta manuaaliasetukset ja vielä senkin, mistä säädetään valotusaikaa ja aukkoa! Ihanaa, ei enää ärsyttävää automaattia. Tuossa on vielä sellainenkin, että voi säätää itse joko valotusaikaa TAI aukkoa, toinen on sitten automaattinen.. heh.. Jospa huomenna olisi yhtä kiva tai parempi ilma kuin tänään, niin voisin vähän leikkiä.

PS. Jaarittelu. Teenkö mä sitä oikeasti liikaa?