Eilen me tokoiltiin vähän yms temppuilua. Seuraaminen ei ota onnistuakseen ja tulen aina siihen hakkaan-päätä-seinään -vaiheeseen siinä, niin jätin sen sitten vähään. Sen sijaan, otin kaukoja ja luoksetuloa ja ne sujuukin jo hienosti. Mulla ei oo hajua, miten nää oikeasti kuuluu opettaa, meen vaan maalaisjärjellä sinne suuntaan, missä ja miten tuntuu menevän parhaiten ja sekä tietty muistelen mitä olen joskus jostain lukenut. ;D Kaukoissa maahan menee tosi hyvin, mutta maasta istumaan vähän tökkii. Sekä vähän se istumaan meno, se hivuttautuu aina lähemmäksi ja istuu vasta sitten.. Luoksetulo on vino, se koittaa tulla sivulle, mutte sekin menee vain noin 90 astetta vinoon, jolloin se ei istu suorassa, muttei sivullakaan. Otin siis seinän vieressä, niin, ettei vasemmalla puolella ollut ollenkaan tilaa -> pakko istua suoraan. Ja se tajusi idean! Tätä täytyy reenailla sitten lisää.
Tänään me Aatun kanssa kuljettiin tossa meiän lähimetsässä vapaana, toi on niin onnettoman pieni kuitenkin, ettei siellä voi koiraa hukata. :D TOSI hienosti se tuli aina kutsusta takaisin. Tai melkein aina, lähinnä sitten kun hyviltä hajuilta ehti... Välillä Aatu tuppaa ajautumaan turhan kauas ja se tuntuukin olevan ylitsepääsemätön ongelma. Tai niin.. ei kai se sitten mikään ongelma ole, jos koira tulee kutsusta takaisin. Mutta kuitenkin, saisi kuljeskella vähän lähempänä johtajaa, mua. Olen viime aikoina mietiskellyt kuka tässä perheessä oikeastaan on se johtaja Aatun mielestä. Se on selvää, joko minä tai äiti. Iskä ja veljeni ovat molemmat sellaisia hissuttelijoita, jotka eivät oikein koiran kanssa hallitse hommaa (ei sillä, että minä hallitsisin..) siis, huomioivat, kun ei pitäisi, lässyttävät ja tekee vääriä liikkeitä. Tai sitten mä olen vaan vähän liian... jotain.
Joka tapauksessa, Aatu ei ikinä kerjää multa, tai jos kerjää, niin ei samalla tavalla kuin nyt äidiltäni. Toki Aatu tulee pitkän kuononsa kanssa joskus likikin, mutta menee kauemmas käskystä. Mä voin jättää voileivän sohvan käsinojalle, ilman, että mun täytyy sanoa Aatulle ei ota. (.. ei mikään suoranainen ihme, mutta verrattuna edesmenneeseen koiraamme niin..) Mä käyn Aatun kanssa ulkona ja iltalenkillä joka päivä, äiti käy silloin kun itse olen koulussa. Annan joka ilta ja aamu (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) ruokaa sille. Ja vielä, Aatu menee yleensä hakemaan huomiota joltain muulta kun multa, eikä se oikeastaan haasta mua sisällä leikkiin, ellen mä yllytä. Toisia se yrittää haastaa leikkiin aina välillä. Ja niin, Aatu tottelee mua namin kanssa (miinus vieraat paikat, lue Aatu -kohta) ja tosiaan tulee luokse yleensä, kun kutsun. Poikkeuksia lukuun ottamatta..
Kumpaan tässä siis oikein pitäisi päätyä? Olisi paljon loogisempaa minun mielestäni, jos se olisi äitini, koska äiti kuitenkin ON äiti, ihan vähän isompi ja kunniota herättävämpi koiran mielestä. Mutta äiti lällyttää ja palluttaa koiraa, antaa sille ilmaiseksi melkein mitä vain ja niin edelleen. Mä en melkein koskaan...? Vaikeaa.
Tänään illalla ei käyty oikeastaan ollenkaan virallisella iltalenkillä, käytiin vapaana käymässä ladolla ja takaisin, sekä leikittiin vähän pallolla jne. Oli tosi hieno ilma, ei tuullut lainkaan, ei pilviä, täysikuu, tähtitaivas... vau. Ja aikaisemmin tänään kävin ulkona kuvaamassa kuuta (..) ja Aatu oli siinä vapaana kans, ihmettelin kun koira hävis eikä kuulunut mistään mitään. Vähän huutelin, niin JOKU tuli ja kovaa.. vähän nauratti, voi pientä.
Kuu. Eihän se ole kuin puhki palanut.
Mä löysin tänään tuosta kamerasta manuaaliasetukset ja vielä senkin, mistä säädetään valotusaikaa ja aukkoa! Ihanaa, ei enää ärsyttävää automaattia. Tuossa on vielä sellainenkin, että voi säätää itse joko valotusaikaa TAI aukkoa, toinen on sitten automaattinen.. heh.. Jospa huomenna olisi yhtä kiva tai parempi ilma kuin tänään, niin voisin vähän leikkiä.
PS. Jaarittelu. Teenkö mä sitä oikeasti liikaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Käyttäytykää!