Kohta on marraskuu

Hei, jos joku mahdollisesti on kuullut tai vaikkapa lukenut kirjan Patricia B. MacConnell: Hihnan toisessa päässä, niin mun on pakko onnitella. Siitä huolimatta, että luulin, että kertoja on mies aina kirjan puoliväliin saakka, kirja on oikein loistava. Kirja kertoo ennen kaikkea hienosti miten koirat käyttäytyvät laumassa, miten koira tulkitsee ihmisen eleet ja äänet ja kulmakarvan nytkähdykset, miten pitää tehdä, että koira tekisi niin ja näin. Kirjoittajalla (..kirjailija, mutta se kuulostaa jotenkin liian hienolta tähän) on hauska tyyli kirjoittaa ja kertoa miten hän on omilla koirillaan menetellyt. Siinä neuvotaan itse tekemään huomioita itsestään ja koirasta, ei kerrota sitä suoraan. Mm. kannattaa kirjoittaa kaikki koiran eleet, korvan, hännän ja tassun liikkeet, missä kulmassa mikäkin on, kuinka korkealla häntä on, miten koira reagoi vieraaseen ja tätä tyyliä. Sen jälkeen käskettiin kiinnittämään huomiota itseensä; kuinka puhuu koiralle, onko kasvolihakset rennot vai jäykät, ääni korkea vai matala, huitooko käsillä, mihin jalanterät osoittavat milloinkin. Ja erityisesti se, miten puhuu koiralle, olen itse huomannut, miten paljon käytän synonyymejä eri sanoista. Tule tänne, tänne, tule tule, tuu jo, tuutkos jo. Ja samoin se sanojen toistaminen, tuu tuu tuu.. !

Olen siis viime aikoina treenaillut... itseäni. Kun kutsun koiraa, sanon tänne vain kerran, (okei, olen pyrkinyt tähän alusta asti..) ja toisen kerran vasta sitten, kun näen, ettei siitä edellisestä ollut hyötyä. Tai, lähden kävelemään poispäin tyylillä tulkoot sitten kun tulee. Joskin tässä on ollut ongelma se, että kun ei koiraa kuulukaan takaisin, huomaan, että se on kymmeniä metrejä kauempana... oivoi.

Niin, SE minun piti kertoa, että tänään huomasin itseasiassa jotain hyötyä kirjasta. Aatu haukkui olemattomille möröille, taas, ja tein sen kieltämisen ihan yli-rauhallisesti. Rentoutin naamavärkkini niin, että siinä ei ollut mitään aihetta ottaa mallia. Kun Aatu vilkaisi minuun, se jäi tuijottamaan mua niin hölmistyneenä siitä rauhallisuudesta, että melkein repsahdin nauramaan. Muutaman kerran se haukahti vielä, mutta taisi sitten todeta, ettei saa multa ainakaan yllytystä siihen. Siinä se sitten luovutti ja juoksi alas vauhkona, mutta se sama hölmö ilme naamalla. Aatu 0 - Anna-Stina 1.

Vielä pitäisi mennä iltalenkille, jostain syystä ei houkuttele tuo pimeys.. Ehkä heitetään joku vähän lyhyempi lenkki, sillä nimittäin oli päivällä hauskaa juostessaan pihaa ja taloa ympäri.
Ainiin, kanit eivät tehneet yöllä toisistaan jauhelihaa. Ei ollut edes karvatuppoja missään. Onkohan ne sairaita sittenkin?

Kirjaviisas... niin varmaan.

Tää kuva on muutamia viikkoja sitten otettu aamulla. Kultsuhäntä..

 Iltalenkille siis. Onko muualla näin pimeää? Okei, on, sehän on aika selvää..